”Arvon maaherra, hyvä kaupunginjohtaja ja hyvä seminaariväki.
Minun Ouluni – mitä se on?
Ensimuistoni Oulusta on 80-luvun lopulta Raatin urheilukentältä. Olin katsomassa Kalevan kisoja. Kenttä tuntui suurelta. En nähnyt kunnolla toiselle puolelle. Onneksi isäni oli ottanut kiikarit mukaan. Kilpakentän taistelut herättivät pienessä tytössä suuria tunteita. Silloin unelmoin lentävän lastenlääkärin ammatista enkä ajatellutkaan että joskus tulisin Ouluun – kouluun.
Itse kaupungista en muista mitään. Muistiin ei jäänyt toria eikä keskustan kävelykatua. Ei merta eikä veneitä. Puhumattakaan oululaisesta murteesta.
Ennen opintojeni aloittamista kävin Oulussa vain muutaman kerran. Tutustuin yliopistoon ja sen tarjontaan. Hain opiskelemaan, lääkäriksi ja ympäristötekniikan diplomi-insinööriksi. Oulun selkeänä vahvuutena pidin ja pidän edelleen yliopiston monialaisuutta. Ouluun tulin opiskelemaan yliopiston tarjonnan, en kaupungin, perusteella.
Ensimmäiseen opiskelupäivään asti luulin, että usein kuulemani sanonta ”ookkonää Oulusta, pelekääkkönää polliisii”, oli lähinnä legendaa. En osaa murretta vieläkään, riittää kun ymmärrän. Ensimmäisissä ryhmätöissä yksi tyttö kysyi minulta, ”alakkonää mua?”, en saanut sanaa suustani. Tätäkö on Oulu? Tällaisiako tytöt täällä ehdottelee? Myöhemmin selvisi, että tyttö oli lähinnä tarkoittanut, olenko hänen parinsa.
Aloitin ympäristötekniikan opinnot. Kuulin joka puolelta surkutteluja vanhan rakentamistekniikan osaston alasajosta. Olin tullut opiskelemaan ympäristötekniikka. Puheet hämmensivät, ymmärsin niistä huokuvan suurta luopumisen tuskaa: minne Pohjois- Suomen rakentamisosaaminen nyt tukeutuu? Ensimmäisinä viikkoina tutustuin monipuolisiin pyöräreitteihin. En ostanut bussilippua. Pyöräilin viiden kilometrin koulumatkan edestakaisin – ilomielin. Tutuiksi tulivat Oulun eri kaupunginosat. Kaupungin bussialennusta en saanut, sillä en ollut vaihtanut kirjojani Ouluun.
Minun Ouluni oli ensimmäisen vuoden aikana opiskelua, sählyä ja jalkapalloa killan joukkueessa ja teekkaritoimintaa. En saanut vuokrattua opiskelija-asuntoa, joten en voinut taloudellisista syistä tilata Kalevaa. Luin edelleen kirjastossa Pohjalaista. Talvella huomasin joustavan bussiliikenteen mahdollisuudet. Vastapainona tein pitkiä kävelylenkkejä. Tutustuin samalla Ouluuni. Kävin lauluilloissa, isoissa teekkaribileissä, pulahtamassa jäiseen lätäkköön ja saunoin yli 12 tuntia kaupungin keskustassa. Kesä vei minut töihin Etelä-Pohjanmaalle. Samoin tapahtui seuraavana kesänä. Sen takia olen sitoutunut Ouluun vain seitsemänä kuukautena vuodesta.
Viimeisen vuoden aikana vapaa-ajastani suurin osa on kulunut erilaisen järjestötoiminnan parissa kokoontumisissa, kokouksissa ja kiltatoiminnassa. Ylioppilaskunnan ja teekkariyhdistyksen kulttuuritarjontaa ei pidä väheksyä: tanssikurssit, vuosijuhlat, vaihto-opiskelijatapahtumat ja monialaiset järjestötoiminnan koulutusmahdollisuudet luovat opiskelulle vastapainoa. Ne ovat tärkeitä ihmissuhteiden ja vuorovaikutustaitojen ylläpitäjiä ja kehittäjiä. Ei riitä, että osaa asiansa, jos ei osaa kertoa sitä.
Kolmas opiskeluvuosi on loppupuolella. Luen Kalevan aamulla jo kämpilläni. Minun Ouluni on: ihmissuhteet, yliopisto, ylioppilaskunta, opiskelu ja tuttu ympäristö. Kehun hyviä liikenneyhteyksiä. Opiskelija opiskelee ja elää Linnanmaalla, aika lailla omissa oloissaan. Kaupunki ei näy siellä paljoa, eikä moni tunne olevansa oululainen. Uskon, että kaupunki ja yliopisto haluaisivat yhteistyössä luoda yrittämiselle ja tutkimukselle hyvät mahdollisuudet. Valitettavasti ympäristöalan painotus ei vielä näy opiskelussani, sillä opiskelen vasta kolmatta vuotta. Kun keskustelen otaniemeläisten ja tamperelaisten kanssa opiskelupaikasta, Oulu on mielestäni ykkönen monipuolisuuden takia. Monialaisuutemme näkyy ulospäin, vaikka se ei tänä vuonna suoranaisesti näy ylioppilaskunnan teekkaripohjaisessa hallituksessa.
Entä sitten valmistumisen jälkeen? Haluan uskoa, että Oulu tarjoaa hyvät edellytykset yrittämiselle ja tutkimukselle. Olen yrittäjäperheen kasvatti, unelmoin omasta yrityksestä. Tiestö ja kulkuyhteydet ovat kunnossa. Asuntoja ja työtiloja on saatavilla. Uskon, että täällä arvostetaan soveltavan tekniikan lisäksi kulttuuria – sitä mitä me olemme ja mitä me ajattelemme. Rakennettuun ympäristöön tulee kuitenkin panostaa. Sitä ei voi kohdella kuin lahjaa menneiltä sukupolvilta vaan niin kuin lainaa tulevilta sukupolvilta.
”Minun Ouluani” -miettiessäni vahvistui yksi asia. Tapahtumat, paikat ja ihmiset eivät jää mieleemme ikuisesti – jos ne eivät herätä meissä minkäänlaisia tunteita. Jos joku tai jokin herättää meissä vihaa, surua, iloa tai kaipuuta, me muistamme sen. Jos jokin saa meidät kyynelehtimään, muistamme sen erityisen vahvasti.
Kulttuuriin ja sen kokemiseen liitetään vahvoja tunnetiloja. Uskon, että monialainen kulttuuri on Oulun tunnettavuuden ja Oulun osaamisen yhtenä taustatekijänä.
Lopuksi voin yhtyä August E. Hohlerin ajatuksiin kotipaikan tarpeellisuudesta tässä suuressa maailmassa.
Pienin kotipaikka – pesä, josta me pujahdamme pois
– ja suurin kotipaikka – maailma, johon me kasvamme –
ne ovat välttämättömiä;
ne eivät vain ole vielä valmiita eivätkä ne valmiiksi tulekaan.
Mitä paremmin joku viihtyy pienellä kotipaikalla,
vapauden ja rakkauden ansiosta,
sitä kykenevämpi hän on suuriin tekoihin,
sitä pikemmin hänestä tulee täysivaltainen maailmankansalainen.”
Lyhyt puheenvuoro seminaarissa, Euroopan kulttuurisäätiön Suomen osasto 13.2.2003 Oulun kaupungintalon juhlasali.
