Kokoomuksen Talvitie: Autopaikkanormia on kevennettävä kaupunkiseuduilla

Tiedote 15.3.

Julkaisuvapaa heti

 

Kokoomuksen Talvitie: Autopaikkanormia on kevennettävä kaupunkiseuduilla

Kokoomuksen oululaisen kansanedustajan Mari-Leena Talvitien mukaan kuntien ja kaupunkien olisi perusteltua keventää autopaikkanormia merkittävästi, erityisesti kasvavilla kaupunkiseuduilla. Autopaikkanormilla kunta tai kaupunki määrittelee, kuinka monta parkkipaikkaa uuteen kiinteistöön on rakennettava kerrosalaneliöitä tai asuntoja kohden. Normi vaikeuttaa merkittävästi täydennysrakentamista ja vanhojen rakennusten korottamista.

Vaatimus rakentaa pysäköintitilaa johtaa tilanteisiin, joissa rakennuttaja rakentaa autopaikkoja, joille ei välttämättä olekaan kysyntää. Autopaikkojen rakennuskustannukset jyvitetään kuitenkin kaikkien asuntojen hintoihin, jolloin myös ne, jotka eivät autopaikkoja tarvitse, maksavat niistä osansa.

”Autopaikkanormin keventämistä on hyvä katsoa alue- ja kaavakohtaisesti, koska siihen vaikuttavat esimerkiksi liikennejärjestelyt ja täydennysrakentamisen tarkoitus. Monissa kaupungeissa autopaikkanormia käsitellään päätöksenteossa näin valtuustokauden alkupuolella. Kaupunkien on hyvä ymmärtää, että heillä on työkalut kohtuuhintaisen asuntotuotannon edistämisessä muun muassa lieventämällä autopaikkanormia täydennysrakentamisessa”, Talvitie summaa.

Kokoomuksen eduskuntaryhmä otti asiaan kantaa keväällä 2017 asuntopoliittisessa raportissa, joka sisälsi 66 konkreettista esitystä sujuvampaan rakentamiseen ja kohtuuhintaiseen asuntotuotantoon. Kokoomus esitti autopaikkanormista luopumista kokonaan täydennysrakentamisen osalta.

”Yhden pysäköintipaikan hinta voi Raklin selvityksen mukaan olla jopa 50 000-70 000 euroa. Tämä nostaa myös asunnon hintaa käsittämättömän paljon, vaikka autopaikalle ei kaikilla olisi edes tarvetta. Esimerkiksi opiskelija-asuntoja rakennettaessa ei ole tarvetta niin suurelle pysäköintipaikkojen määrälle,” sanoo Talvitie.

Talvitie on aiemmin edistänyt täydennysrakentamista tekemällä lakialoitteen (LA 105/2016 vp) asunto-osakeyhtiöiden päätöksentekojärjestelmän muuttamiseksi. Lakialoitteen on allekirjoittanut 105 edustajaa ja se on ympäristövaliokunnan käsittelyssä. Oikeusministeriö selvittää parhaillaan lain muutostarpeita.

FacebookTwitterGoogle+PinterestTumblrShare

Suomalaiset ansaitsevat Sote 2.0.

(Julkaistu Kalevassa 10.3.2018)

Suomalaisessa politiikassa on yksi kestoaihe ylitse muiden ja se on peitonnut monet muut tärkeät aiheet. Sosiaali- ja terveydenhuollon uudistusta on valmisteltu yli 10 vuotta ja jokainen eduskuntaryhmä on ollut työstämässä sen suuntaa. Tänä keväänä on aika saada valmiiksi Sote 2.0 ja vapauttaa resurssit lainsäädännön pohdinnoista kokonaan käytännön suunnitteluun ja toteutukseen, varsinaiseen sote-työhön.

Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, ettei nykyjärjestelmä takaa asiakaslähtöisiä palveluita kaikille. Häviäjinä ovat olleet osa opiskelijoista, eläkeläiset, työttömät sekä kotona lapsia hoitavat äidit ja -isät. Osalla kaikki on toiminut loistavasti, mutta osa on joutunut palveluiden pompoteltavaksi. Satavuotiaassa Suomessa oikea-aikainen palvelu ei saa olla riippuvainen työtilanteesta tai asuinpaikasta.

Mitä sitten on tapahtunut reilussa 10 vuodessa? Moni valmistelussa ollut vaihtoehto on todettu mahdottomaksi. Esimerkiksi järjestäjämallin suhteen on enää kaksi vaihtoehtoa: joko keskitämme kaiken valtion järjestettäväksi tai järjestäjänä toimii maakunta eli edustuksellinen aluehallinto. Jälkimmäinen vaihtoehto on järkevämpi ja huomioi myös alueelliset erityispiirteet.

Samassa ajassa terveydenhuollon kansalliset kustannukset ovat yli kaksinkertaistuneet. Valtiosihteeri Hetemäki on nostanut esiin, miten maan tasolla nykyisen sote-järjestelmän kustannukset ovat olleet hyvin erilaiset eri aikoina. Vuonna 2000 terveysmenot olivat 6,9 % ja vuonna 2015 9,6 % suhteessa bruttokansantuotteeseen. Tuon nousun takana on terveydenhuollon menojen yli kaksinkertaistuminen, eikä niinkään viime vuosien heikko talouskasvu.

Hallituksen sote- ja maakuntalakien valmistelu on urheilutermein loppusuoralla. Koko paketin viimeisin osio eli valinnanvapauslaki on siirtymässä eduskunnan arvioitavaksi.

Valmistellussa uudistuksessa sote-palveluiden keskiössä on ensimmäistä kertaa ihminen. Toimiva tiedonkulku, hyvä johtaminen ja henkilöstöpolitiikka tukevat potilaiden oikea-aikaista hoitoa. Valinnanvapaus-malli antaa potilaalle mahdollisuuden valita palveluntuottajansa julkisen, yksityisen tai kolmannen sektorin tuottajan väliltä. Maakunta määrittää pelisäännöt. Se on järjestäjänä vastuussa myös siitä, että asiakasseteleitä annetaan vain tarpeeseen.

Sote-palveluiden järjestämisvastuun keskittäminen nykyisestä 190 kunnallisesta järjestäjästä 18 maakuntaan on iso ja järkevä muutos.

Lainsäädäntö luo kuitenkin toimivalle sote-järjestelmälle vain raamit. Uudistuksen lopputulos on kiinni ihmisistä. Henkilöstöstä, valittavista johtajista ja päättäjistä, kansalaisista sekä tiedonkulusta ja johtamisesta. Esimerkiksi sujuvat hoitopolut, yhteistyö eri palveluntuottajien välillä sekä kokonaistaloudellisuus ovat kiinni siitä, kuinka alueellisella tasolla toimitaan. Hyvät yhteistyömallit ja toimintatavat syntyvät käytännön työn kautta. Parannettavaakin varmasti on. Siitä on tarpeen kerätä palautetta ja esityksiä.

Kolumni: Arktisen politiikan merkitys kasvamassa

Julkaistu Kalevan eduskunnasta -palstalla 24.1.2018 (http://www.kaleva.fi/mielipide/kolumnit/arktisen-politiikan-merkitys-kasvamassa/782650/ )

Mielenkiinto arktisiin asioihin kasvaa ympäri maailman. Oman arktisen innostukseni sain aikanaan toimiessani Oulun kaupungin puheenjohtajatehtävissä. On ollut ilo jatkaa arktisen politiikan parissa myös kansanedustajana. Suomella on kuusijäseninen arktinen parlamentaarikkovaltuuskunta, johon lisäkseni alueeltamme kuuluu Mirja Vehkaperä.

Maailmassa on kahdeksan arktista maata. Pohjoismaiden lisäksi jäseniä ovat Venäjä, Yhdysvallat ja Kanada. Ne muodostavat Arktisen Neuvoston, yhden tärkeimmistä arktisen politiikan toimijoista.

Neuvosto käsittelee arktisen alueen hallitusten ja ihmisten kohtaamia ongelmia ja haasteita. Kukin jäsenmaa toimii vuorollaan neuvoston puheenjohtajamaana.

Suomen puheenjohtajuuskausi alkoi toukokuussa 2017. Kaksivuotiskauden kärkiteemoja ovat ympäristönsuojelu, viestintäyhteydet, meteorologinen yhteistyö ja koulutus. Näillä aloilla Suomessa on myös kansainvälistä huippuosaamista.

Ympäristönsuojelussa isoin tavoite on vähentää mustan hiilen määrää. Toimivat viestintäyhteydet mahdollistavat pitkien etäisyyksien alueella palveluita, kuten opetusta saamen kielellä ja terveydenhoidon palveluja etäyhteyksin. Samalla ne lisäävät saavutettavuutta ja luovat turvallisuutta. Meteorologinen yhteistyö on tärkeää sää- ja jääpalvelujen kehittämisen sekä ilmastotutkimuksen kannalta. Koulutus on avain kestävään kehitykseen.

Tiedämme, että ilmastonmuutoksen myötä arktiset elinolosuhteet muuttuvat paljon nopeammin kuin elinolosuhteet muualla maailmassa. Siksi on tärkeää, että Suomi korostaa YK:n kestävän kehityksen Agenda2030 -tavoitteita sekä vahvistaa sidettä tavoitteiden ja Arktisen neuvoston toiminnan välillä.

Yhteisten tavoitteiden eteen tarvitaan konkreettisia ehdotuksia ja tekoja – ei vain valtioiden tasolla vaan myös yrityksissä, yhteisöissä ja paikallishallinnossa. Esimerkiksi Oulussa tehdään kauaskantoista arktista politiikkaa. Yksi konkreettinen esimerkki on lentoreitti, tunnin lento Oulu-Tromssa-Luulaja. Se tukee niin elinkeinoelämän, koulutuksen ja tutkimuksen kuin matkailun kehittämistä.

Lensin Oulusta alkuviikoksi Tromssaan, jossa on Arctic Frontiers -konferenssi, arktisten toimijoiden kansainvälinen keskusteluareena. Suomi oli tapahtumassa ministeri Bernerin johdolla laajasti edustettuna. Esillä oli niin datakeskukset ja kaapeliyhteydet, kauppaesteiden purku, infrainvestoinnit ja -yhteydet, jäämeren rataselvitys kuin Lapin matkailu.

Suomen arktisen tulevaisuuden kannalta on keskeisintä, millaista roolia EU tavoittelee arktisessa politiikassa. Se tarkoittaa yhteisiä tavoitteita ja aktiivista vaikuttamistyötä Euroopan parlamentin ja komission linjauksiin.

Kolumni Sinituulessa: Mikä tekee Niinistöstä koko kansan presidentin?

(Julkaistu Sinituulessa 29.12.2017)

Tasavallan presidentti on Suomen kansan valitsema. Valtionpäätoimien lisäksi hän on arvojohtaja ja suunnannäyttäjä.

Niinistöä kuvaa hyvin sana suunnannäyttäjä. Hän on rohkea ja vastuullinen pohdiskelija. Hän sanoo sen, mitä muut vasta ajattelevat.

Nettisivuillani on lainaus Niinistön kirjoituksista vuodelta 2006. Se vakuutti minut, silloisen ympäristötekniikan opiskelijan. ”Jos maailma olisi yritys, ilmastonmuutos olisi sen riskienhallinnan tärkein kysymys. Kestävä kehitys ja järkivihreys eivät ole haihattelua, vaan edellytys lastemme turvalliselle hyvinvoinnille.”

Tuon jälkeen olen tehnyt kampanjoita ja ollut valitsemassa Niinistöä erilaisiin pesteihin. Niitä on yhdistänyt se, että ihmiset eri taustoista huolimatta ovat ajatelleet, että tarvitaan Niinistön kaltainen kokoava johtaja.

Niinistön puhemiesaikoina toimin eduskunnassa kansanedustajana avustajana. Muistan, miten hän uudisti rakenteita. Ilta- ja yöäänestykset lopetettiin ja matka- ja lentosääntöjä kiristettiin. Monet Niinistön ajamat säästöt ja muutokset ovat edelleen voimassa – hyvä niin.

Palloliiton liittokokouksessa vuonna 2009 olin Pohjois-Suomen piirin ja ONSsin edustajana valitsemassa Niinistöä puheenjohtajaksi. Hän oli valmis käyttämään kansainvälisiä verkostojaan suomalaisen jalkapallon hyväksi.

Aloittaessaan presidenttinä Niinistö pyysi valtioneuvostoa, joka valmistelee lait eduskunnalle, ryhtymään toimiin palauttaakseen presidentin palkkion vuoden 2006 tasolle. Näin tehtiin. Perusteluina oli ”Kukin kohtuuden mukaan” – niin meillä on opittu ottamaan osaa yhteisten vaikeuksien ratkaisemiseen, ja sillä ne on voitettu. Kestävä periaate.

Viime vuosina muuttuneissa geopoliittisissa tilanteissa Suomi on noussut maailmantoimijoiden rinnalle. Sitä ovat edesauttaneet maamme asema, presidentin toimivat verkostot sekä edelläkävijyys rauhan ja talouden kysymyksissä, ilmastonmuutoksessa ja arktisissa asioissa.

Yksi mieleenpainuvimmista Niinistön puheista oli Hossan kansallispuiston avajaisissa viime kesänä. Kirkasvetisen järven rannalla ja tuhansien luonnonystävien keskellä Niinistö oli luontevimmillaan.

Kirjoitan tätä välipäivinä Vuokatissa, jossa olemme sukulaisporukalla. Kysyin 5-9-vuotiailta lapsilta, miksi Niinistö on hyvä presidentti? Sauli on kivoin ja paras. Hän ei kiusaa ketään. Sain Saulilta nimikirjoituksen. Ja Sauli on komein!

Lopuksi kiitos kaikille teille, jotka olette mukana Niinistön asettaneessa kansanliikkeessä – allekirjoittajana, tukijana, tekijänä, tykkääjänä tai puolestapuhujana. On ilo rakentaa parempaa huomista, yhdessä.

Puolueiden tehtävänä turvata demokratia

Julkaistu Ajatuspaja Toivon Makuvaalit -julkaisussa torstaina 23.11.2017. Lue koko julkaisu: https://toivoajatuspaja.fi/tyon-alla/demokratiahaasteet-maakuntavaaleissa/

 

Edustuksellisen demokratian yksi kivijalka on se, että mahdollisimman moni kansalainen äänestää vaaleissa. Jokainen ehdokas tekee tärkeää työtä löytääkseen äänestäjänsä, mutta ehdokkaiden kokonaismäärää olisi syytä vielä tarkastella. Nyt suunnitellut puolentoistakertaiset listat saattavat olla liian pitkiä – niin puolueiden kerättäväksi kuin äänestäjien arvioitavaksi.

Olisikin tavoiteltavaa, että maakuntavaltuuston kokonaisehdokasmäärä maakunnittain olisi kohtuullinen. Kohtuullisena rajana voidaan pitää sitä, että yhden maakunnan kokonaisehdokasmäärä olisi alle tuhat, tai yksittäisen puolueen listan ehdokasmäärä alle sata ehdokasta. Maakunnittain tuhannen ehdokkaan määrää voitaneen pitää yksittäisen vaalin ehdokasmäärän ylärajana.

Pienimmän maakunnan maakuntavaltuuston koko tulee olemaan 59 ja suurimman 99 valtuutettua. Tätä taustaa vasten olisi tarpeen ja kohtuullista, että maakuntavaaleissa yhden listan suurin sallittu ehdokasmäärä on sama, kuin mikä on kyseisen maakuntavaltuuston jäsenmäärä.

Puolueet toivovat motivoituneita ja osaavia ehdokkaita. Jos ehdokasmäärät ovat liian suuria, osa ehdokkaista olisi mukana vain siksi, että listalle tarvitaan vielä niin sanottuja täyte-ehdokkaita saavuttaakseen täyden ehdokaslistan.

Ehdokaslistojen pituus ei ole ainoa kysymys, jota puolueissa pähkäillään uusien vaalien edessä. Myös vaalien ajankohta huolettaa, sillä nykyisen suunnitelman sijaan tuntuisi järkevämmältä sekä äänestysaktiivisuuden että resurssien vuoksi järjestää maakuntavaalit toisten valtakunnallisten vaalien yhteydessä. Puolueiden resurssipulassa ei ole kysymys vain rahasta – jokaiset vaalit tarvitsevat toteutuakseen suuren määrän vapaaehtoisia järjestöihmisiä kampanjoimaan useita viikkoja.

Niin ikään vaalien jälkeistä järjestäytymistä pohditaan puolue-elimissä. Itsehallinnon yhteneväisyys luo vaatimuksen, että joka maakunnalla on samat maakuntalaissa niille osoitetut tehtävät, vastuut ja velvollisuudet. Maakuntavaltuustoilla on kuitenkin mahdollisuus delegoida osa tehtävistä muille päätöksentekotahoille. Puolueiden kannalta olisi hyvä ajoissa tietää, voidaanko mahdollisiin maakuntavaltuuston alaisiin johto- tai toimikuntiin valita ehdokkaita, joita ei ole valittu valtuustoon.

 

Ehdokkaalla alueellista tunnettavuutta, osaamista ja kiinnostusta

Leinon ja Perälän katsaus nostaa esiin, että ehdokaslistojen kokoajien näkemyksenä ehdokkaan tärkein ominaisuus on hänen kotipaikkakunta. Näkemyksen yhtenä perusteena on tutkimus vuoden 1995 eduskuntavaaleista ja niiden ehdokasasettelusta (Helander ym. 1997). Jos näin olisi, silloin lähes kuka tahansa tietyltä paikkakunnalta, olisi hyvä ehdokas.

Olen eri mieltä perustaen näkemykseni kahteen asiaan. Ensinnäkin ihmisten tavat, työkalut ja mahdollisuudet kommunikoida laajalle yleisölle sekä toisille ja keskenään ovat muuttuneet ja helpottuneet sähköisten menetelmien kautta aivan olennaisesti. Toisekseen eduskuntavaalit ovat erilaiset kuin maakuntavaalit – niin ehdokasmäärältä kuin teemoiltaan. Se, mikä toimi ja oli hyvä käytäntö vuonna 1995, ei päde enää 2020-luvulla.

Kotipaikkakunnan sijaan ehdokkaan tärkeimpiä ominaisuuksia ovat laajempi alueellinen tunnettavuus, osaaminen ja kiinnostus uuden maakunnan tehtäväkenttään ja niihin liittyviin asioihin sekä muut ominaisuudet, kuten hyvät ja monipuoliset viestintätaidot.

Oleellista on se, miten saamme uuteen maakuntavaltuustoon vastuunkantajia ja tulevaisuudenrakentajia kotikuntien puolustajien sijaan. Uusi maakunta ei koostu kunnista. Se on itsehallinnollinen taso kunnan vieressä – ei kunnan ja valtion välissä. Näin ollen ei ole vahvaa näyttöä siitä, että aiemmat tutkimukset esimerkiksi äänestäjien käyttäytymisen suhteen kuntaliitoksissa pätisivät uuteen vaalitilanteeseen.

Samalla kun rakennamme uutta maakuntaa, meidän olisi kyettävä vahvasti uudistamaan mielikuvaamme kaikesta siitä tehtäväkentästä ja palvelutarjonnasta, joista maakunta tulee vastaamaan. Se kun tulee vastaamaan paljon muustakin kuin sosiaali- ja terveydenhoidosta. Katsauksessa tuodaan esiin, että esimerkiksi sosiaali- ja terveydenhuollon palveluiden järjestämisen yksi tärkeimpiä kysymyksiä on palveluiden sijainti.

Muuttuvassa ja monimutkaisessa ympäristössä rohkenen väittää, että sijainti koskettaa ainoastaan osaa perusterveydenhuoltoa: esimerkiksi neuvola, terveydenhoitaja, sairaanhoitaja tai lääkärin vastaanotto ovat sellaisia – niitä ihminen saattaa tarvita usein. Näissäkin osin sijainnin merkitystä haastetaan sähköisten menetelmien, kuten nopean tiedonsiirron, kuvantamisen ja etävastaanottoympäristöjen osalta.

Sekä perusterveydenhuollon palveluissa, mutta erityisesti erikoissairaanhoidossa on merkityksellistä se, että palvelu on potilaslähtöistä, osaavaa, ammattitaitoista ja mikä tärkeintä, oikea-aikaista ja tekee kerralla kuntoon -operaatioita ja kuntoutusta.

 

Ehdokastyyppien esteellisyysasiat

Kuten kaikissa vaaleissa, puolueet tavoittelevat maakuntavaaleissakin monipuolisia ehdokaslistoja. Valmistelussa olevan maakuntalain mukaisesti maakuntavaltuuston ehdokkaiden esteellisyysvaatimukset olisivat tiukempia kuin kuntavaalien esteellisyysvaatimukset. Perusteluina on pidetty sitä, että erityisesti yksityiset sosiaali- ja terveyspalveluja tuottavat yhtiöt nostetaan samaan asemaan kuin maakunnan oma palvelutuotanto.

Lain perusteluteksteissä sanotaan, että toisin kuin kuntalain vaalikelpoisuussääntelyn mukaan, esimerkiksi terveyspalveluja tuottavan yksityisen osakeyhtiön toimitusjohtaja ei olisi vaalikelpoinen maakuntavaltuustoon, vaikka yritys ei tuottaisi palveluja kyseisen maakunnan asukkaille.

Demokratian ja puolueiden kannalta asia ei ole yksiselitteisen hyvä, koska se rajaisi huomattavan määrän henkilöitä mahdollisen elinkeinon harjoittamisen tai omistamisensa perusteella vaalikelvottomaksi. Tämä olisi merkittävä askel kohti rajatumpaa vaalikelpoisuutta ja siksi sitä tulisi arvioida laajemmin vaalijärjestelmän kannalta.

Samalla on kuitenkin syytä arvioida, voiko kunnanjohtaja (pormestari) olla ehdokkaana vai onko hän asemansa vuoksi esteellinen maakunnallisessa päätöksenteossa. Kunnanjohtajan (pormestarin) tehtävät sovitaan johtajasopimuksessa, jonka raamit on määritelty kuntalain pykälässä 42. Kun uusi maakunta ei ole enää kuntayhtymä, voi yksittäisen kunnan etu, ainakin yksittäisessä tapauksissa olla ristiriidassa maakunnan edun kanssa.